Kohti joulua ja Slush 2018

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Joulukuu ei oo mun lempparikuu, vaikka jouluna maa on niin kaunis ja kuljetaan maailman kautta. Uusia ja vanhoja perinteitä, kuten ilahduttava askartelusavotta, mätileipien tuonti uusille yleisöille ja ratsastustuntien katrillit. Toissa viikolla kävin Tampereella, tuntui kuin reissaisi kauemmaskin vaikka sama pimeys Pirkanmaallakin. Viikonloput on olleet hyviä tunteja, ulkojäitä ja sushia – arki bilistappioita, syksyn ainokainen teatteritunti ja tänään vuoden toinen ja viimeinen tentti, autoregressiivisiä malleja, liukuvia keskiarvoja ja osittaisautokorrelaatiofunktioita. Matikasta ja opiskelusta siis välissä myös hyviä kokemuksia, sopii kiitos kyllä.

Slush on joka vuosi ja opiskelukuplassa sen tapahtuminen ei mene ohi, kaverit on team ja group leadeja, opitaan ja inspiroidutaan. Mäkin tein toisen vuoden perusvapaaehtoisena, kaksi puolen päivät vuoroa ennen tapahtumaa ja siitä palkaksi liput Messariin ja iltatapahtumiin, jos vähän tietää niin pöhinästä saa fiilikset ja innostumiset käteen ja pääsee tekemään rentoja juttuja (kuten printtaamaan badgeja Kampin yläkerrassa) ja juttelemaan uusille ihmisille. Slush ei ollut mun syksyn must mutta sellainen, et tiedostin että sanon kyllä jos tulee oikean ihmisen kanssa puheeksi. Tuli, ja tykkäsin jälleen.

slush20185slush20181slush20183

Joulukuun melankolioista ja tunnemelskoista on ideana orientoitua ens vuoden upeuksiin ja viestintävisioihin, tuntuu että 2019 voi antaa paljon ja haluan saada siitä irti vaikka kaiken. Pysyvin ilo on tosta porukasta jonka kanssa se tullaan kokemaan, alkumaistiaiset on lupaavia. Ja yks kiva juttu myös, Spotifyn 2018 top 100 -listat ilmestyi, ne on mun mielestä parasta data-analyysia so far.

Kuuraa ja nousevia kuvaajia

Hurjaa, että kahden viikon päästä koulupäivät on tältä vuodelta ohi. Tai sellaiset viralliset koulupäivät, kiltiksellä varmaan tulee höpötettyä niin kauan kun tyypit pysyy Espoossa eikä karkaa joulunviettoon, ja eipä syksyn koulupäivistä sitä koulunkäyntiä ole sisältänyt kuin ehkä puolet. Mieli alkaa vähän jo kokoamaan yhteen vuotta ja orientoitumaan uuteen, muutamaa marraskuun synkän alun vaalijännitysviikkoa lukuun ottamatta lähes jokaisen vuoden viikon on saanut päättää toteamukseen, että onpas taas ollut kivaa, missään muualla en mieluummin olisi.

Viimeiset puolitoista viikkoa on olleet hetkittäisiä oppimisen hetkiä p-arvojen ja aikasarjatrendien parissa, kaksi elämäni ensimmäistä bilisvoittoa (vielä tuurilla, mut vuoden päästä jo taidolla) ja fiilistelyä, miten kivoja mun ens vuoden hommat saattaa olla. Yhdeksänvuotias minä havahtui hereille ja innostuu käyttöliittymien taakse jäävistä piiloista ja tiedostojen hallinnasta ihan samalla tavalla kuin keppihevostallin nettisivuja väsätessä. Ensi vuoden lopussa mun osaamiskäyrät on nousseet ihan vähintäänkin hokkareilla luistelussa, pallojen pussittamisessa ja Creative Cloudin ohjelmissa, lupaan. Luistimet on teroitettu, ilmassa pakkasta, maassa kuuraa ja pyörässä nastarenkaat.

Kotikotoa löytyi turpaterapiaa vaikka mihin terapiaa edes onnellisessa elämässä tarvitsee. Bussin ikkunasta tuijottaessa ja Otaniemen tähtitaivaan alla sisältä kuuluvien abisitsien välkettä kuunnellessa onni ryntää maisemaan ja jää siihen. Tämän vuodenajan tapahtumia on meidän fuksien Sikajuhlat, PoRan Kinkerit ja Slush, yksi edessä, kaksi takana ja niin kivaa kaikkialla.

Ps. Taannoin hypetetty Alppi-reissuhan peruuntui, mutta nyt kalenterissa on jotain vielä parempaa, kun Skotlanti kutsuu maaliskuussa. Reilipassin osto todo-listalle.

Teekkariunelman täyttymysvuosi

Edes joka toinen vuosi ei osu kohdalle huippujännittäviä tilaisuuksia, mutta juuri niihin 12.11.2018 kuului. Killan vaalikokouksen toinen osa alkoi neljältä iltapäivällä ja kesti tuttuun tapaan puolille öin, mutta mun paniikin ja pakotetun tyyneyden välinen taistelu sai rauhan ensimmäisten joukossa sillä Mediakeisarin vaali oli heti alussa. Äänestys meni toiselle kierrokselle, mutta lopulta screenillä loisti mun nimi ja perässä luku 50,8%. Mä saan mitä kaikkein, kaikkein eniten viimeisen kuukauden ajan oon halunnut. Vuosi 2019 on the kiltavuosi. Mun ei tartte itkeä pettymystä eikä raapia kasaan kakkossuunnitelmia. Loput reilut kuusi tuntia kokousta meni äkkiä.

teekkariunelman täyttymysvuosi6

Vaalikokousbingon sanat organisaatiouudistuksesta sieniretkeen, diversiteettiin ja hyvinvointiin on ens vuonna mun kaikki, ja kliseeimagosta huolimatta sanon kirkkain silmin, miten tämä yhteisö on antanut niin paljon ja haluan enemmän kuin mitään muuta antaa takaisin. Give back. Kaamos on tiputellut melankoliaa suuresta onnesta huolimatta, mutta pitkin viikkoa oon myös pakahtunut vaikka missä hetkissä kiittämään, että tässä kävi just näin. Mulla on kaks isoa unelmaa, se maatila, perhe ja nelijalkaislauma, jonain päivänä, ja sitä ennen nämä täysillä koetut teekkarivuodet ja Otaniemen taika. Hallitusvuosi kolahtaa tismalleen jälkimmäiseen (aikajärjestyksessä ensimmäiseen) ja unelmien toteutuminen on jo itseisarvoisesti siistiä.

Viikko tarjoili muutenkin sitä parasta Otaniemeä. Keskiviikkona istuttiin kiltiksellä taistelemassa Simulink-tehtäviä kasaan, kun kylän Telegram-ryhmään tuli ilmoitus että Otakaarella pääsee laskeutumaan köyden varassa katolta. Lähdettiin ja oli hurjaa ja hauskaa. Palattiin kiltikselle, maisteltiin yhdessä mutakakkua tarjoiluideana abisitsejä varten ja saatiin kooditkin eroon erroreista. Torstaina PoRan 50-juhlavuosi jatkui ja oltiin isolla porukalla pomppimassa tramboliinipuistossa (opin taka- ja etuperinvoltin!) ja tutustumassa curlingiin. Perjantaina rakas sisarkilta Athene täytti 19 vuotta ja ilta meni hauskuuttaan nopeasti. Lauantaina marraskuu ja aurinko löysivät pitkästä aikaa toisensa ja Otaniemen tiilien taakse kätkeytyi maan ylioppilaskunnan liittokokous, Slushin vapaaehtoispäivät ja bio-opiskelijoiden kokoontuminen, ja Dipolin lounaalta kävellessä olin taas yhden kerran lisää vakuuttunut, etten ole saanut vielä lähellekään tarpeeksi tästä kuplasta.

Kiltavuosi 2019, mä en malta odottaa sua.

Lokakuisia huomioita ja kuulumisia

Päivän vajaa tasan kaksi kuukautta sitten kirjoitin ajan kuluvan kummallisen hiljakseen.  Poikkeuksellinen elokuu sen suhteen olikin, lokakuu kipittää eteenpäin minkä ehtii ja ajatukset askartelevat jo ensi vuodessa. Taannoin kerroin, miten ensi vuoden suunnitelma yhtäkkiä vain tipahti järkeen käyvän tuntuisena ajatukseksi, mutta lähes yhtä helposti se haihtui ja heitti yläkäsitteen ”suunnitelmat vuodelle 2019” takaisin nollatilaan. Eikä siinä, eletään vuosia täynnä ihmeellisiä mahdollisuuksia ja se, ettei kaikkea juuri tänään tiedä, on enemmän siistiä kuin ahdistavaa. Kilta elää (oman subjektiivisen mielipiteeni mukaan) vuoden parasta aikaansa, kun vaalit ensi vuoden toimariviroista ja hallituspaikoista käydään kolmen ja puolen viikon kuluttua ja joka puolella kuhistaan. Kiltamaailman ulkopuolelle henkilövaaleihin sidottu spekulaatio ja loputon yhteisön suunnista keskusteleminen tuskin näkyy millään tasolla oleellisena asiana käyttää niin monen ihmisen energiaa, mutta sisällä kaikki on toisin.

Tänä vuonna ruska oli kuulemma erityisen hieno, en osaa arvioida sillä se on joka vuosi yhtä ihmeellistä miten keltaista ja oranssia kaikki voi hetken olla. Viimeiseltä kahdelta viikolta mieleen on jäänyt yhden torstai-illan parituntinen improilu, pitkät ja kiireettömät puhelimessa juttelut tai keittiönpöytäkeskustelut ystävien kanssa ja ensi-iltansa saanut kotimainen leffa Hölmö nuori sydän, joka oli suosittelun arvoinen ja odotettua enemmän yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Impro on sitä sarjaa tekemisiä, että ihan sama millainen viikko ja mikä fiilis, se on joka kerta huippuhauskaa eikä petä ikinä. Vähän niin kuin lastenleirit ja ratsastustunnit.

lokakuisiahuomioitajakuulumisia1lokakuisiahuomioitajakuulumisia4

Viime viikolla oli Prodekon vuosijuhlat ja oli odotetusti todella hauskaa. Vätköt (eli tilaisuus pääjuhlan jälkeen ennen virallisia jatkoja) tapahtuivat vain juhlaan osallistuneille varatussa liikkuvassa metrossa ja joku voisi kuvata ideaa sanalla eeppinen. Tämä viikonloppu puolestaan on muutaman viikonlopun tauon jälkeen taas hevospainotteinen, käytiin eilen Allyn kanssa maastoilemassa ja tänään aamulla ratsastin sen myös, illalla on kotimaan hevosihmisten vuoden ykköstapahtuma eli Helsinki  International Horse Show, tutummin Hihsi. Huomennakin edessä on heppailua ja maanantaina pääsen yhdistämään Otaniemi-arkea ja hevosia, sillä mulla on ensimmäinen kaupunkiratsastustunti ikinä. Oon aika varma, että kymmenen kerran kortin ostaminen Tapiolaan oli superhyvä idea, mutta maanantaina nähdään ensifiilikset uudesta vanhasta jutusta.

lokakuisiahuomioitajakuulumisia3

Yksi lokakuun suosikeista on ollut vähän yllättäin ihan opiskeluun liittyvä juttu, nimittäin yksi mun kolmesta tällä hetkellä käynnissä olevasta kurssista. Oon aidosti sitä mieltä, että Esa Saarisen pitämä Luovan ongelmanratkaisun seminaari -niminen kurssi on toistaiseksi paras mitä olen yliopistossa saanut käydä, ja näin kolmantena vuonna muutama kurssi kuitenkin on jo takanakin. Kurssi on käytännössä yhdistelmä kirjojen lukemista ja keskustelemista niistä sekä pienryhmissä että koko 15 hengen ryhmän kanssa. Koskaan ennen en ole ollut innoissani pakollisesta läsnäolosta.

Tämän viikon keskiviikkona juteltiin tunnepsykologiasta, Daniel Kahnemanin Thinking fast and slow’sta ja Senecan tekstistä Elämän lyhyydestä. Pohdittiin Kahnemanin ajatusta kokevan ja muistavan itsen eroista, ja mietittiin, että inhimillisen tarinoihin kiintymisen lisäksi yhteiskunta suuntaa meitä elämään erityisesti muistavalle itselle. Ainakin moni ryhmästä tunnisti ajatuksen, että nuoruuteen liittyy tunne siitä, että tarvitsee kokea ja tehdä paljon asioita, osa myös jopa eniten vain sen takia, että voi sitten myöhemmin kertoa tehneensä, saa ns. rastin ruutuun. Se ei ole huono asia tai väärin, mutta mielenkiintoinen huomio. Toinen viime kerralta mieleen jäänyt ajatus liittyi siihen, että mitään uskomattoman hienoa harvoin tapahtuu, ellei sille anna mahdollisuutta tapahtua. Jäin miettimään, miten omassa elämässä voisi luoda enemmän optioita, joista potentiaaliset vaikkakin ehkä harvinaiset, siistit mahdollisuudet voisivat ottaa kiinni. Esalla on hieno pointti siinä, että ihminen ei yleensä tunnista kaikkea piilossa olevaa valtavaa potentiaaliaan saati anna sille täyttä mahdollisuutta tulla esiin, koska tutuissa toimintamalleissa ja ajatuksissa on niin helppo jatkaa.

lokakuisiahuomioitajakuulumisia2

Tälle LOR-kurssille pääsemiseksi täytyy ensin käydä Esan kaikille (myös ei-yliopistossa-opiskeleville) avoin luentokurssi Filosofia ja systeemiajattelu, joka pidetään vuosittain kevättalvella. Sen luennot löytyvät myös Youtubesta, jos uudet ajatukset ilman kurssisuoritusmerkintää kiinnostavat.

 

Lastenleirillä, oli syyslomaa tai ei

Kuten sanottu, mulla ei enää muutamaan vuoteen ole ollut virallista koulusta annettua syyslomaa. Tämän syksyn lomiksi laskin itse napatut pohjoisen viikonlopun ja tämän viikon aloittaneen lastenleirin tutussa Riuttarannassa. Äskeinen kesä oli mulle ensimmäinen  ripariton sitten ensimmäisen leirin isosena, ja syksyn alkaessa mietin, että olisi tarpeen päästä tämän vuoden puolella edes pieneksi hetkeksi leireilemään. Ensimmäistä kertaa olin syyslomalla lastenleirillä viisi vuotta sitten, ja sen jälkeen syyslomaleirien päälle on kertynyt lähemmäs kymmenen lastenleiriä lisää. Kuuluin siihen joukkoon isosia, joka ei osannut päättää ovatko riparit vai lastenleirit kivempia. Isosvuosien loppuessa roolin vaihtuessa yövalvojaksi tai apuohjaajaksi olen edelleen sitä mieltä, että mahdotonta valita vain toista.

lastenleirilläolisyyslomaataiei1

En tiedä, kuinka moni lukija kävi nuorempana seurakunnan tai muun tahon leireillä tai kuinka tuttu konsepti leiri on, mutta idea on melko yksinkertainen – paljon yhdessäoloa, leikkejä, pelailua ja ulkoilua (nyt on ollut vielä superlämpimät syyssäät, joista nauttia). Seurakunnan leireillä aamuisin ja iltaisin on lyhyt hartaushetki ja iltaohjelma tarkoittaa noin tunnin mittaista hetkeä, jossa isoset esittävät sketsejä, vetävät leikkejä ja välissä lauletaan. Mun omia lempiasioita leireillä ovat juuri laulaminen kitarasäestyksellä, iltahartauteen hiljentyminen ja tutut perinteet hiljaisuuden portista sisaruspiiriin. Ulkoleikeistä isoimpia suosikkeja ovat kirkkis ja aarteenetsintä kartan kanssa. Tällä leirillä syötiin kaikki yhden ison pöydän ääressä ja sekä siinä että askartelun ja saunomisen lomassa on hyviä hetkiä jutella pienistä ja isoista jutuista.

Jokaikinen kerta leirillä mun päähän astuu sama ajatus kun aina hevosen selkään noustessa: tää on mun juttu, tätä mä haluan tehdä myöhemminkin ja enemmän. Mä toivon ja kyllä uskonkin, että kun mennään tästä hetkestä noin kymmenen vuotta eteenpäin, mä asun paikassa, missä pihalla on hevosia ja koululaisten loma-aikoihin mä pidän siellä leirejä lapsille. Siitä en uskalla sanoa, että onko mun unelmat niin isoja, että niistä tulee kuitenkaan merkittävästi toimeentuloa, mutta vähintään harrastuksena leiriemäntä olisi unelmien nimike. Leirit fyysisen etäisyyden lisäksi irrottaa myös aivot hetkeksi Otaniemi-kuplasta ja saa muistamaan, että omia vahvuuksia voi etsiä myös muualta kuin niistä ominaisuuksista, mitä opintosuorituksissa mitataan. Teekkariarki on hands down mun elämän tärkeintä unelman todeksi elämistä tällä hetkellä, mutta se ei vie arvoa siltä, että on parasta tietää, miten paljon annettavaa on myös niillä puolilla elämää, jotka Otaniemessä eivät ole niin vahvasti läsnä. Ja kuka tietää, vaikka koulussa opitut kurssit ja leireillä leikkimisestä syntyneet oivallukset joskus yhdistyisivät, me tiedetään miten paljon tekemistä vaikka lastensuojelun prosessien parantamisessa olisi ja miten tärkeä se systeemi yhteiskunnalle yksilöistä puhumattakaan on.

lastenleirilläolisyyslomaataiei7lastenleirilläolisyyslomaataiei4P3130516

Katsellessani 11-vuotiaiden juoksevan käytäviä edes takas leikkien taskulamppupiiloa musta tuntuu samalla hetkellä todella onnelliselta ja myös hieman haikealta, sillä noille samoille tiilikäytäville on liimattu niin monta hyvää ja merkittävää muistoa ripareilta ja isko-leireiltä (isko=isoskoulutus), 15-vuotiaana ajateltuja ajatuksia ja 17-vuotiaan itsen ihastumisen ja jännittämisen tunteita. Mä toivon, että kirkko pystyy kuuntelemaan yhteiskunnan kehittymistä ja olemaan mukana, koska sillä on paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia tehdä tosi hyviä juttuja ihmisille, olla tukena aika erityisellä tavalla nimen saamisesta vauvana joskus koittavaan elämän päättymiseen ja hautaamiseen asti.

Lähes loogisesti vielä pakollinen muistutus loppuun: seurakuntavaalien ennakkoäänestys alkaa 6.11. ja jos kuuluu kirkkoon niin siinä on helpoin tapa päästä vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan kirkko tulevina vuosina menee. Äänestämisen vaikuttavuudesta ollaan montaa mieltä, mutta henkilökohtaisesti toivon että mahdollisuutta käytettäisiin, vaikka keksisikin demokratiasta korjattavaa. Myös ja jopa erityisesti siinä tapauksessa, ettei kristinuskon sanoma tunnu omalta tai kirkon julkitulot ärsyttävät, olisi perusteltua käyttää kymmenen minuuttia siihen, että tekee vaalikoneen ja toiset kymmenen siihen, että poikkeaa kauppareissulla kirjoittamaan  numeron lappuun. Seurakuntavaaleissa saa muuten äänestää jo 16-vuotiaana.

Aina kannattaa mennä uimaan

Elokuun lähestyessä loppuaan ilmassa on jo aavistus syksyistä kirpeyttä, mutta meri- ja järvivedet ovat vielä kesän jäljiltä lämpimiä. Monena vuonna loppukesän uimakerroilla herää kysymys, miksei kesän aikana käynyt useammin pulahtamassa. Fiilis uimisen jälkeen on verrattavissa juoksemisen jälkeiseen virkistymiseen ja energiaan, jonka itsensä saaminen kastautumaan tai liikkumaan on alun mahdollisesta viivyttelystä huolimatta antanut.

uiminen2

Tämän kesän alussa päätin, että elokuun päättyessä mun ei muuten tarvitse harmitella, että tulipas taas uitua liian harvoin. Joka kerta, kun uiminen tulisi mieleen ja olisi jollain tavalla järkevästi toteutettavissa, minä lähtisin. Elokuu päättyy tänään, ja takana on 130 uimiskertaa, määrittävinä tekijöinä kaulaan asti kastautuminen ja luonnonvesi, ja vaikka kävisi saunasta useamman kerran niin saa silti merkitä vain yhden kerran.

uiminen1

Alun perin kuvittelin, että pitäisin uimahaastetta yllä koko lakkikauden, siis toukokuun ensimmäisestä syyskuun viimeiseen, mutta viimeisinä viikkoina uiminen alkoi tuntua enemmän suorittamiselta, vedet viileiltä ja kelit pimeiltä ja tuulisilta, joten totesin että haaste on viisasta lopettaa hyvän fiiliksen aikana. Haasteen myötä huomasin kiinnostavia asioita rutiinien luomisesta ja arjen ajankäytöstä:

  1. Aikaa on. Uimaan pysähtyminen lisäsi kotimatkan aikaa keskimäärin 10 minuuttia, erikseen kotoa lähteminen 15 minuuttia. 130 kertaa neljässä kuukaudessa tarkoittaa keskimäärin yli yhtä pulahdusta päivässä, ja haaste todisti taas kerran sen, että aikaa mihin tahansa löytyy vartti päivässä. Sen voi käyttää uimiseen, soittamiseen, lukemiseen, meditaatioon, tai vaikka puhelimen selaamiseen, mihin sen ehkä helpoiten tulee laittaneeksi. Rutiinien luominen on eniten päätöksestä kiinni, koska kaikista maailman rutiineista uimaanlähtö ei ole helpoin sillä uimapuvun vaihto, kuivaaminen ja reitiltä poikkeaminen vaativat paljon enemmän vaivaa kuin vaikka sen kirjan ottaminen käteen ja lukeminen, mutta silti uimaankin tuli lähdettyä, vaikka monesti kuvittelee ettei aikaa ole edes lukemiseen.
  2. Jotkut asiat kannattaa vain tehdä nopeasti alta pois, eikä jäädä jahkaamaan. Jokainen hommia deadlinejen lähelle lykkäävä tietää, miten helppo epämukavien töiden aloittamista on venyttää. Uimisen pahin osa on kastautuminen – vain helteisimpien viikkojen aikana se oli mukavaa, muuten aina muutaman sekunnin verran kamalaa kylmyyttä. Toistojen kasvaessa kastautuminenkin rutinoitui, ja toivon että ne samat hermoradat koulun alkaessa muistavat kesän harjoittelun ja estävät turhan prokastinaation arjen todo-listojen kanssa. Uiminen ei ollut poikkeus faktaan, että jos haluaa tehdä jotain, täytyy vain lähteä ja tehdä. Jos ei oikein tiedä miten aloittaa, aloittaa vain jostain. Asiat edistyvät tekemällä, eivät niitä välttelemällä.
  3. Aikaa pysähtymiselle arjen keskellä on, jos sitä ottaa. Yleisin uimapaikkani oli kotimatkani varrella kaupungin rantakallioilla, ja uima-ajat vaihtelivat aikaisista viikonloppuaamuista iltapäiviin töiden jälkeen, iltoihin Otaniemestä kotiin polkiessa ja aamuyön tunteihin viikonloppuisin, joista postauksen kuvatkin ovat. Kuvat on otettu Flow-lauantain kotimatkalla kolmelta yöllä, kun merivesi oli helleviikkojen jäljiltä käsittämättömän lämmintä ja öissä jo elokuista pimeyttä. Jo kymmenen minuutin irrottautuminen päivien kiireestä ja totutuista reiteistä virkistää fyysisen vesielementin lisäksi myös päätä.
  4. Suorittaminen on helppoa. Niinkin hassu ja ylimääräinen haaste kuin joka tilanteessa uiminen aktivoi mun aivojen jokaisen suorittamisesta palkitsevan reseptorin, ja erityisesti viimeisinä viikkoina koko homma alkoi tuntua samalta suorittamiselta kuin urheilun treenitavoitteet tai ylppäreihin lukeminen aikoinaan. Vaikka koko ajan tiedostin, että koko idea on täysin itse keksitty ja ainut, ketä varten suoritan olen minä itse, niin jotkut kiksit uimakertojen merkitsemisestä puhelimen muistiinpanoihin pamahtivat joka kerta. Yleisesti olen opetellut vähentämään suorittamispainotteisuutta elämässä, koska sen haittapuolina ovat stressaavuus, täydellisyyden tavoittelu ja sitkuttelu kivojen asioiden suhteen. Sinänsä olikin hyvä huomata, miten helposti pää nappaa kiinni suoritusten keräämisestä, jos toimintatapaa ei aktiivisesti karsi siltä pois.
  5. Uiminen on parasta. Ehdottomasti sillä itseisarvoisesti kivojen tekemisten listalla, sillä yhtään kertaa merestä pois kahlatessa ei haasteeseen ryhtyminen kaduttanut. Ensi kesänä en ehkä laske uimisiani, mutta tämän kokemuksen myötä muistan jatkaa päätöstä mennä aina uimaan, kun siihen on mahdollisuus.

uiminen3

Purjelautailusunnuntai

Olen aika suuri kotimaamme fani, mutta yksi ehdoton huono puoli meillä on – surffausmahdollisuudet ovat aika marginaaliset. Lähimmäs lainelautailua päässee lisäämällä lautaan purjeen, lajin englanninkielinen termi windsurf onkin varsin osuva. En ole koskaan kokeillut oikeaa surffausta, mutta jokainen joka on sitä päässyt tekemään, kuvailee poikkeuksetta kokemustaan ylisanoin. Surffaus siis pysyy sillä samalla pitkällä bucket listillä, missä hengaavat myös kitaransoiton oppiminen ja sujuvan ruotsin puhuminen.

purjelautailu8purjelautailu3purjelautailu4purjelautailu1

On pieni mysteeri, mikä saa jotkut lajit kolahtamaan täysillä ja toisista ei pidä vaikka kuinka haluaisi tykätä. Mun laji-innostuksissa toistuvat tietyt elementit – ulkona oleminen, vauhti, vesi, kropan kokonaisvaltainen liikkuminen, urheilu jossa unohtaa urheilevansa. Siitä huolimatta vaikkapa melonta ei ole koskaan kolahtanut pahemmin, olkoonkin se teoriassa jotain, mitä mun todella kuuluisi rakastaa. Viime kesän tuttavuus purjelauta sen sijaan iski kerrasta sarjaan ”tätä pitää päästä tekemään enemmän”, ja tänä kesänä vesileikkeihin on päästy jo kahdesti. purjelautailu2purjelautailu7

Kun purje on riittävän pieni ja lauta suuri, sen päällä alkaa aika nopeasti pysyä tasapainossa. Sunnuntaina tuuli oli täydellinen navakka kahdeksan metriä sekunnissa niin, että sekä rannasta pois että rantaan pääsi surffaten. Kahden tunnin varaus jaettuna kaverin kanssa on juuri sopiva aika ja hinta, sillä purjelautailua kokonaisvaltaisempaa lihastreeniä ei nopeasti tule mieleen. Purjeen hallinta ja mereen molskahduksen jälkeen laudalle punkeminen vaativat niin keskikroppaa kuin käsivoimiakin, ja ainakin omat pohkeeni aloittivat rasitustärinän jo puolen tunnin vedessä olon jälkeen.

purjelautailu6purjelautailu5P3080708

Tuulilajien yksi hyvä puoli on niiden suunnittelemattomuus – viikkoja etukäteen tehtävät varaukset eivät toimi, sillä onnistuminen riippuu säästä. Listojen ja kalenterin kautta elävälle ihmiselle tuulten armoilla oleminen tekee hyvää, mennään sitten jos kelit sen suo. Varattiin lauta Twentyknotsilta, joka saa vahvan suosituksen kivana paikkana. Homma toimii, varaaminen on helppoa ja ihmiset mukavia. Jos loppukesällä on uuden kokeilemisen kutinaa, niin hei: vaikka puissa vilahtaa vihreän seassa keltaista ja oranssia, niin meri on yhä lämmin, sinne ehtii vielä.