Arjen hyvä

Yliopiston periodit (vrt. lukiossa jaksot) on meillä kuusi viikkoa + tenttiviikko. Ensimmäinen periodi päättyi ja kulunut viikko oli sen tenttiviikko, ja maanantaina alkaa uusia kursseja, osalla enemmän ja toisilla vähemmän. Kakkosperiodi on samat kuusi viikkoa, ja tenttiviikko alkaa 10.12. Tuntuu, että siihen ei ole mitään aikaa, marraskuu on ovella ja kokemuksen mukaan marraskuu on joulu-, helmi- ja maaliskuun ohella niitä vuoden pätkiä, kun päivät kiitävät enemmän kuin yleensä. Sen sijaan koulun alkamisesta syyskuussa tuntuu olevan kuukausikaupalla aikaa, mutta samat 6+1 siitä on mitä on tämän vuoden koulua vielä edessä.

arjenhyvä2

Mulla ei ollut yhtään tenttiä, eli tentitön tenttiviikko oli keskimääräistä väljempää kalenterin suhteen. Kääntöpuolena yksikään kurssi ei loppunut vielä, vaan kaikki jatkuvat ensi periodiin ja yksi matikan kurssi tulee vielä päälle. Mua vähän kauhistuttaa tuo uusi kurssi, koska matikan ihanuus katoaa aika äkkiä mun arjessa sen alle, että se saa muistamaan niin monia mun omia kehityskohteita: kärsimättömyyttä, nopeaa turhautumista, mukavuudenhalua ja vaikeutta allokoida hankalille asioille niiden oppimiseen tarvittavaa aikaa. Toisaalta, juuri siksi puolipakolliset matikan kurssit tekevät myös todella hyvää, vaikka miten matkan varrella menisikin hermot.

Kuvittelin, että tyhjähkö viikko tarkoittaa viikon lopussa myös tyhjähköä todo-listaa (eipä kyllä), mutta aikaa ehti laittaa moneen tosi hyvään juttuun. Unisportin urheilusarjat alkoivat, ja PoRalla oli säbä- ja korispelit keskellä viikkoa perinteisen sunnuntai-illan oman säbävuoron lisäksi. Lisäksi maanantaina oli ensimmäinen ratsastustunti Otaniemessä ja keskiviikkona käytiin boulderoimassa, ja oli superkivaa ehtiä liikkumaan  myös arkipäivisin ja -iltaisin. En välttämättä ennen yliopistoon tuloa olisi arvannut miten laajasti nää vuodet opettaa uusia taitoja, mutta esimerkiksi alakoulun pallolajeissa  kehittyminen vielä parikymppisenä on yks näistä ehdottomista lempiasioista opittavien taitojen listalla.

arjenhyvä6

Muuten tämän hetken fiilikset kiertää luuppia siitä, miten ensi vuosi on auki, koska kiltavirkakuviot selviää vasta parin viikon päästä, ja aivot ei ehdi käsitellä paljoakaan kuplan ulkopuolisia tekijöitä – kaikki muutkin kokonaisuudet, joiden kanssa pää tyhjinä hetkinä askartelee, tavalla tai toisella liittyvät Otaniemi-maailmaan. Kävi myös ilmi, että tänä vuonna joululoma on lähes kuukauden pitkä, kun tenttiviikko loppuu 14.12. ja koulu alkaa vasta 7.1. (tänä vuonna lukukausi alkoi 2.1. ja viime vuoden viimeinen tenttiviikko loppui 22.12.) En ole mitenkään superinnoissani joululoman pitenemisestä (vaikka varmasti ihan mukavaa että on tarpeeksi pitkä hengähdystauko vuoden vaihtuessa), mikä kertoo lähinnä siitä miten hyvää koululla ja Otaniemen punatiilien lomassa vietettävä arki onkaan.

Kulunut viikko ollut taas yksi malliesimerkki maailman kivoimmista arkipäivistä päiväunineen, lounasmiitteineen, abiesittelyineen ja extempore-hengailuineen. Jossain välissä ehti tehdä viikon hommat, lukea kirjaa ja ostaa Tori.fi:stä kaikkien näiden vuosien jälkeen ne siistit korolliset kengät, ettei aina tarvitse lainata äidiltä tai siskolta.  Aurinko paistaa, öisin on pakkasta ja glögi ja luumuhillo ovat tulleet kauppoihin, ja viikonloppuihin mahtuu hetki metsää ja suppiksia, mistä postauksen kuvatkin ovat.

Lokakuisia huomioita ja kuulumisia

Päivän vajaa tasan kaksi kuukautta sitten kirjoitin ajan kuluvan kummallisen hiljakseen.  Poikkeuksellinen elokuu sen suhteen olikin, lokakuu kipittää eteenpäin minkä ehtii ja ajatukset askartelevat jo ensi vuodessa. Taannoin kerroin, miten ensi vuoden suunnitelma yhtäkkiä vain tipahti järkeen käyvän tuntuisena ajatukseksi, mutta lähes yhtä helposti se haihtui ja heitti yläkäsitteen ”suunnitelmat vuodelle 2019” takaisin nollatilaan. Eikä siinä, eletään vuosia täynnä ihmeellisiä mahdollisuuksia ja se, ettei kaikkea juuri tänään tiedä, on enemmän siistiä kuin ahdistavaa. Kilta elää (oman subjektiivisen mielipiteeni mukaan) vuoden parasta aikaansa, kun vaalit ensi vuoden toimariviroista ja hallituspaikoista käydään kolmen ja puolen viikon kuluttua ja joka puolella kuhistaan. Kiltamaailman ulkopuolelle henkilövaaleihin sidottu spekulaatio ja loputon yhteisön suunnista keskusteleminen tuskin näkyy millään tasolla oleellisena asiana käyttää niin monen ihmisen energiaa, mutta sisällä kaikki on toisin.

Tänä vuonna ruska oli kuulemma erityisen hieno, en osaa arvioida sillä se on joka vuosi yhtä ihmeellistä miten keltaista ja oranssia kaikki voi hetken olla. Viimeiseltä kahdelta viikolta mieleen on jäänyt yhden torstai-illan parituntinen improilu, pitkät ja kiireettömät puhelimessa juttelut tai keittiönpöytäkeskustelut ystävien kanssa ja ensi-iltansa saanut kotimainen leffa Hölmö nuori sydän, joka oli suosittelun arvoinen ja odotettua enemmän yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Impro on sitä sarjaa tekemisiä, että ihan sama millainen viikko ja mikä fiilis, se on joka kerta huippuhauskaa eikä petä ikinä. Vähän niin kuin lastenleirit ja ratsastustunnit.

lokakuisiahuomioitajakuulumisia1lokakuisiahuomioitajakuulumisia4

Viime viikolla oli Prodekon vuosijuhlat ja oli odotetusti todella hauskaa. Vätköt (eli tilaisuus pääjuhlan jälkeen ennen virallisia jatkoja) tapahtuivat vain juhlaan osallistuneille varatussa liikkuvassa metrossa ja joku voisi kuvata ideaa sanalla eeppinen. Tämä viikonloppu puolestaan on muutaman viikonlopun tauon jälkeen taas hevospainotteinen, käytiin eilen Allyn kanssa maastoilemassa ja tänään aamulla ratsastin sen myös, illalla on kotimaan hevosihmisten vuoden ykköstapahtuma eli Helsinki  International Horse Show, tutummin Hihsi. Huomennakin edessä on heppailua ja maanantaina pääsen yhdistämään Otaniemi-arkea ja hevosia, sillä mulla on ensimmäinen kaupunkiratsastustunti ikinä. Oon aika varma, että kymmenen kerran kortin ostaminen Tapiolaan oli superhyvä idea, mutta maanantaina nähdään ensifiilikset uudesta vanhasta jutusta.

lokakuisiahuomioitajakuulumisia3

Yksi lokakuun suosikeista on ollut vähän yllättäin ihan opiskeluun liittyvä juttu, nimittäin yksi mun kolmesta tällä hetkellä käynnissä olevasta kurssista. Oon aidosti sitä mieltä, että Esa Saarisen pitämä Luovan ongelmanratkaisun seminaari -niminen kurssi on toistaiseksi paras mitä olen yliopistossa saanut käydä, ja näin kolmantena vuonna muutama kurssi kuitenkin on jo takanakin. Kurssi on käytännössä yhdistelmä kirjojen lukemista ja keskustelemista niistä sekä pienryhmissä että koko 15 hengen ryhmän kanssa. Koskaan ennen en ole ollut innoissani pakollisesta läsnäolosta.

Tämän viikon keskiviikkona juteltiin tunnepsykologiasta, Daniel Kahnemanin Thinking fast and slow’sta ja Senecan tekstistä Elämän lyhyydestä. Pohdittiin Kahnemanin ajatusta kokevan ja muistavan itsen eroista, ja mietittiin, että inhimillisen tarinoihin kiintymisen lisäksi yhteiskunta suuntaa meitä elämään erityisesti muistavalle itselle. Ainakin moni ryhmästä tunnisti ajatuksen, että nuoruuteen liittyy tunne siitä, että tarvitsee kokea ja tehdä paljon asioita, osa myös jopa eniten vain sen takia, että voi sitten myöhemmin kertoa tehneensä, saa ns. rastin ruutuun. Se ei ole huono asia tai väärin, mutta mielenkiintoinen huomio. Toinen viime kerralta mieleen jäänyt ajatus liittyi siihen, että mitään uskomattoman hienoa harvoin tapahtuu, ellei sille anna mahdollisuutta tapahtua. Jäin miettimään, miten omassa elämässä voisi luoda enemmän optioita, joista potentiaaliset vaikkakin ehkä harvinaiset, siistit mahdollisuudet voisivat ottaa kiinni. Esalla on hieno pointti siinä, että ihminen ei yleensä tunnista kaikkea piilossa olevaa valtavaa potentiaaliaan saati anna sille täyttä mahdollisuutta tulla esiin, koska tutuissa toimintamalleissa ja ajatuksissa on niin helppo jatkaa.

lokakuisiahuomioitajakuulumisia2

Tälle LOR-kurssille pääsemiseksi täytyy ensin käydä Esan kaikille (myös ei-yliopistossa-opiskeleville) avoin luentokurssi Filosofia ja systeemiajattelu, joka pidetään vuosittain kevättalvella. Sen luennot löytyvät myös Youtubesta, jos uudet ajatukset ilman kurssisuoritusmerkintää kiinnostavat.

 

Ei tällä koko maailmaa pelasteta, mutta

Yksi mun tämän syksyn kursseista on projektityökurssi ryhmässä, jossa on myös tikkiläisiä, infolaisia ja tefyläisiä (eli tietotekniikan, informaatioverkostojen ja teknillisen fysiikan tai matematiikan opiskelijoita). Projektin kattoaiheena on ilmastonmuutos, oon innoissani. Tällä viikolla ilmastonmuutospuhetta on kuulunut paljon tavallista viikkoa enemmän ja monen kaverin kanssa, ja tuntuu, että motivaatio keskittyä lempiaiheeseeni maailman pelastamiseen on kivunnut taas kolmesataa askelta ylemmäs.

eitälläkokomaailmaapelastetamutta2

Toistaiseksi tänä syksynä mulla on ollut hommia sen verran kohtuullisesti, että ehdin tehdä kaiken. Jos olisi pakko, saisin varmasti muutaman kurssin lisää mahdutettua kalenteriin, mutta onneksi ei ole. Kun aikataulut eivät ole aivan tapissa, päiviin mahtuu aikaa innostua asioista ja halutessaan käyttää joku tunti johonkin extempore. Elämänlaadulla ja kohtuullisella työmäärällä näyttää olevan huomattava yhteys. Tällä viikolla innostuminen on kohdentunut ammatillisiin tavoitteisiin löytää työ, jossa saisi oikeasti vaikutettua systeemiin niin, että se olisi parempi meille ihmisille ja ympäristölle.   Ollaan puhuttu kulutusyhteiskunnasta, jossa niin monen sinänsä kuluttamisesta irrallisen tarpeen täyttäminen on salakavalasti yhdistetty asioiden ostamiseen, ja siitä, mitkä tahot hyötyvät, kun ilmastonmuutoksen edellyttämiä muutoksia ei uskalleta tehdä eikä totuttuja malleja vaihtaa parempiin.

Otsikon lause iski korvaan Juuso Pekkisen podcastista. Vaikka yksittäisen kuluttajan valinta ei pelasta koko maailmaa, sen jättäminen tekemättä tämän takia olisi huono syy. Toistuvasta hommiinryhtymisinnostuksesta seuraa myös turhautumista siihen, että inspiroituu toimimaan ihan samoista sanoista kuin 10 vuotta sitten, mutta tuntuu ettei vieläkään ole päässyt puusta pitkälle vaikuttamisprojektin kanssa. Hyvänen aika, tässä ollaan 21-vuotiaita ja maailma on edelleen rikki, vaikka aikaa sen muuttamiseen on ollut jo vaikka ja kuinka! Pikkuhiljaa askeleita oikeaan suuntaan kuitenkin.

 

eitälläkokomaailmaapelastetamutta5eitälläkokomaailmaapelastetamutta7

Viikolle 39 on mahtunut paljon muitakin hyviä juttuja. Sekä Image että Kylteri ilmestyivät, suvun uusin serkku sai kasteessa nimen, Rakkautta ja Anarkiaa ei jättänyt kylmäksi, löysin itseni Emilyn kanssa kolmatta lauantaiaamua putkeen agilitykentältä ja kerkesin sekä metsään että hevosen selkäänkin hetkeksi. Lauantaina käytiin pitkästä aikaa tekemässä yhtä all time favourite juttuani eli roadtripillä heitellen risteyksissä kolikkoa, tutustuen Kouvolan lauantai-iltaan ja piipahtaen Lahdessa puhumassa kirjallisuudesta. Syysyöt, autokajarit, kaverit ja vielä vuosia ajokortin saamisesta jatkuva vapauden fiilis on pitkälti parasta, ja taas yksi esimerkki siitä miten ristiriitoja sietävä laji ihminen on. Rakastaa nyt asiaa, johon erottomattomasti kuuluu ylimääräisen hiilidioksidin puhkuminen ilmakehään, auts.

eitälläkokomaailmaapelastetamutta1

Ensi viikon teemaksi kaavailen Peter Pan -filosofiaa, eli lentämistä onnellisten ajatusten voimalla ja kieltäytymistä kasvamasta aikuiseksi.