Lastenleirillä, oli syyslomaa tai ei

Kuten sanottu, mulla ei enää muutamaan vuoteen ole ollut virallista koulusta annettua syyslomaa. Tämän syksyn lomiksi laskin itse napatut pohjoisen viikonlopun ja tämän viikon aloittaneen lastenleirin tutussa Riuttarannassa. Äskeinen kesä oli mulle ensimmäinen  ripariton sitten ensimmäisen leirin isosena, ja syksyn alkaessa mietin, että olisi tarpeen päästä tämän vuoden puolella edes pieneksi hetkeksi leireilemään. Ensimmäistä kertaa olin syyslomalla lastenleirillä viisi vuotta sitten, ja sen jälkeen syyslomaleirien päälle on kertynyt lähemmäs kymmenen lastenleiriä lisää. Kuuluin siihen joukkoon isosia, joka ei osannut päättää ovatko riparit vai lastenleirit kivempia. Isosvuosien loppuessa roolin vaihtuessa yövalvojaksi tai apuohjaajaksi olen edelleen sitä mieltä, että mahdotonta valita vain toista.

lastenleirilläolisyyslomaataiei1

En tiedä, kuinka moni lukija kävi nuorempana seurakunnan tai muun tahon leireillä tai kuinka tuttu konsepti leiri on, mutta idea on melko yksinkertainen – paljon yhdessäoloa, leikkejä, pelailua ja ulkoilua (nyt on ollut vielä superlämpimät syyssäät, joista nauttia). Seurakunnan leireillä aamuisin ja iltaisin on lyhyt hartaushetki ja iltaohjelma tarkoittaa noin tunnin mittaista hetkeä, jossa isoset esittävät sketsejä, vetävät leikkejä ja välissä lauletaan. Mun omia lempiasioita leireillä ovat juuri laulaminen kitarasäestyksellä, iltahartauteen hiljentyminen ja tutut perinteet hiljaisuuden portista sisaruspiiriin. Ulkoleikeistä isoimpia suosikkeja ovat kirkkis ja aarteenetsintä kartan kanssa. Tällä leirillä syötiin kaikki yhden ison pöydän ääressä ja sekä siinä että askartelun ja saunomisen lomassa on hyviä hetkiä jutella pienistä ja isoista jutuista.

Jokaikinen kerta leirillä mun päähän astuu sama ajatus kun aina hevosen selkään noustessa: tää on mun juttu, tätä mä haluan tehdä myöhemminkin ja enemmän. Mä toivon ja kyllä uskonkin, että kun mennään tästä hetkestä noin kymmenen vuotta eteenpäin, mä asun paikassa, missä pihalla on hevosia ja koululaisten loma-aikoihin mä pidän siellä leirejä lapsille. Siitä en uskalla sanoa, että onko mun unelmat niin isoja, että niistä tulee kuitenkaan merkittävästi toimeentuloa, mutta vähintään harrastuksena leiriemäntä olisi unelmien nimike. Leirit fyysisen etäisyyden lisäksi irrottaa myös aivot hetkeksi Otaniemi-kuplasta ja saa muistamaan, että omia vahvuuksia voi etsiä myös muualta kuin niistä ominaisuuksista, mitä opintosuorituksissa mitataan. Teekkariarki on hands down mun elämän tärkeintä unelman todeksi elämistä tällä hetkellä, mutta se ei vie arvoa siltä, että on parasta tietää, miten paljon annettavaa on myös niillä puolilla elämää, jotka Otaniemessä eivät ole niin vahvasti läsnä. Ja kuka tietää, vaikka koulussa opitut kurssit ja leireillä leikkimisestä syntyneet oivallukset joskus yhdistyisivät, me tiedetään miten paljon tekemistä vaikka lastensuojelun prosessien parantamisessa olisi ja miten tärkeä se systeemi yhteiskunnalle yksilöistä puhumattakaan on.

lastenleirilläolisyyslomaataiei7lastenleirilläolisyyslomaataiei4P3130516

Katsellessani 11-vuotiaiden juoksevan käytäviä edes takas leikkien taskulamppupiiloa musta tuntuu samalla hetkellä todella onnelliselta ja myös hieman haikealta, sillä noille samoille tiilikäytäville on liimattu niin monta hyvää ja merkittävää muistoa ripareilta ja isko-leireiltä (isko=isoskoulutus), 15-vuotiaana ajateltuja ajatuksia ja 17-vuotiaan itsen ihastumisen ja jännittämisen tunteita. Mä toivon, että kirkko pystyy kuuntelemaan yhteiskunnan kehittymistä ja olemaan mukana, koska sillä on paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia tehdä tosi hyviä juttuja ihmisille, olla tukena aika erityisellä tavalla nimen saamisesta vauvana joskus koittavaan elämän päättymiseen ja hautaamiseen asti.

Lähes loogisesti vielä pakollinen muistutus loppuun: seurakuntavaalien ennakkoäänestys alkaa 6.11. ja jos kuuluu kirkkoon niin siinä on helpoin tapa päästä vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan kirkko tulevina vuosina menee. Äänestämisen vaikuttavuudesta ollaan montaa mieltä, mutta henkilökohtaisesti toivon että mahdollisuutta käytettäisiin, vaikka keksisikin demokratiasta korjattavaa. Myös ja jopa erityisesti siinä tapauksessa, ettei kristinuskon sanoma tunnu omalta tai kirkon julkitulot ärsyttävät, olisi perusteltua käyttää kymmenen minuuttia siihen, että tekee vaalikoneen ja toiset kymmenen siihen, että poikkeaa kauppareissulla kirjoittamaan  numeron lappuun. Seurakuntavaaleissa saa muuten äänestää jo 16-vuotiaana.

Syyspyrähdys pohjoiseen korpeen

Vaikka virallista syyslomaa harrastetaan vain toisen asteen kouluihin asti, akateeminen vapaus mahdollistaa irtiotot arjesta paljon helpommin mitä ikinä aiemmin (ja luultavasti koskaan näiden vuosien jälkeenkään). Mun itse otetut ”syyslomat” tapahtuvat tänä syksynä kahdessa pienessä pätkässä, joista ensimmäinen oli äskeinen viikonloppu Kuusamon mökillä.

Muutamia viikkoja sitten mummi soitti ja kysyi, lähtisinkö apukuskiksi ja seuraksi pohjoiseen laittamaan mökkiä talvikuntoon, ja kun ehdotetut neljä päivää olivat kalenterissa vielä vailla aivan pakollista etelässä läsnäoloa, totesin, että miksen lähtisi. Neljästä päivästä kaksi kului ajellen Suomen halki, mutta puuduttavien matkatuntien kääntöpuolena ovat kiireettömät keskustelut ja kaunis ruskainen kotimaa.

Syyspyrähdys pohjoiseen korpeen13Syyspyrähdys pohjoiseen korpeen10

Mökillä oli kaikki hyvin, tehtiin puita talven varuiksi, saunottiin ja soudeltiin sateessa. Ensilumi satoi ja suli perjantaina, niin hyvä ajoitus osua juuri tuohon aikaan paikalle. Paistettiin muikkuja ja mummin juttujen lisäksi nautin rauhallisesta ajasta koirien kanssa, niitä kahta ikävöi pienessä määrin koko ajan, kun arkena ei yleensä näe. Metsäajan ja hiljaisuuden hengittämisen lomassa ehdin hengailla myös läppärin kanssa ilman ihan pakollisia deadlineja, ja siinä sivussa syntyivät ensimmäiset varaukset tuosta tammikuun Alppi-reissusta ja edellisen postauksen matkustuspohdinnat.

Syyspyrähdys pohjoiseen korpeen5

Niin ihanaa kuin pohjoisessa onkin käydä, on myös kiva palata takaisin Helsinkiin, herätä maanantaiaamuna aikaisin ja aloittaa uuden viikon jutut. Lyhyt syyslomareissu ilman kavereita teki myös sen, että perjantain vujujen (=vuosijuhlien) odotus singahti korkealle. Kaikkea sopivasti.

(Lento)matkustaminen ja päästöjen pulmat

Lakkikausi päättyi Lakinlaskijaisiin Dipolissa maanantaina, seuraavan kerran tupsua saa pitää vapaasti päässä mahdollisena ensi kevään wappuna.  Torstaina lähdettiin muutamaksi päiväksi pohjoiseen laittamaan mökkiä talvikuntoon, ja reissusta johtuen arkiviikko oli vain kolmipäiväinen. Tällaiset pienet tauot kaupunkiarjesta tekevät superhyvää ja saavat arvostamaan mahdollisuutta tehdä koulu- ja työjuttuja etänä ilman jokapäiväistä tietyssä paikassa läsnäoloa. Kuusamon hiljaisuudessa on ollut myös aikaa pohtia ikilemppariani eli miten matkustaa mahdollisimman fiksusti ja pienin ympäristövaikutuksin.

Postauksen kuvat otettu tammikuussa matkalla Alpeille. Lentämisen päästöt ohittamattomana tosiasiana mielessäni jätin lentoliput varaamatta ja kuljin laivalla Tukholmaan ja sieltä Köpiksen ja Münchenin kautta junalla Itävaltaan. Tammikuun Alppi-viikko pitää edelleen hallussaan vuoden parhaan viikon sijaa, joten ensi talven reissun hype on suurta jo nyt. Suunnittelun lomassa olen googlaillut taas kerran eri kulkuvälineiden hiilidioksidiekvivalentteja ja litrakulutusta henkilökilometriä kohden. Lentämisestä pidättäytyminen on ollut helppo ja selkeä ratkaisu vähentää omaa hiilijalanjälkeä, mutta maailma ei (tietenkään) toimi ihan niin yksinkertaisesti, että pysymällä maanpinnalla voisi ympäristöongelmat unohtaa.

Koko yhteiskunta perustuu siihen, että ihmiset haluavat tehdä erilaisia juttuja ja käyttää aikaansa asioihin, jotka tuntuvat mielekkäiltä. Tarve tehdä asioita aiheuttaa tarpeen liikkua paikasta toiseen, vaihtaa tavaroita ja palveluita, oppia uutta ja opiskella, käydä töissä ja muodostaa järjestelmiä, jotka tukevat yhteistoimintaa ja toisaalta antavat mahdollisuuden yksilöille toteuttaa omia tärkeäksi katsomiaan tehtäviä. Onnistunut yhteiskunta mahdollistaa mm. talouden toiminnan, monipuolisia asioita tekevät yksilöt ja yhteisöt sekä tavaroiden, eläinten ja ihmisten liikkumisen paikasta toiseen.

Yhteiskunnassamme on perusteltu tarve liikkua myös pitkiä matkoja. Keinoja on monia laivaliikenteestä raiteisiin ja lentämiseen – matkustaminen on kokonaisuus, ja niin ovat siihen liitetyt haasteetkin. Jos verrataan kulkuvälineitä samalla määrällä matkakilometrejä, lentokone ei juuri häviä autolle, laivalla matkustaminen saattaa olla jopa eniten päästöjä aiheuttava tapa kulkea (eräs lähde). Vertailuja on internet täynnä, ja tulokset ovat moninaisia ja ristiriitaisiakin. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa omaan silmääni siltä, että talven laskettelureissulle lähdetään tutuksi käyneen reilipassin voimin, mutta alkumatkan Turku-Tukholma-laivapäivän sijaan lento Helsingistä Tukholmaan potkurikoneella voisi olla päästöllisesti jopa parempi (ja oleellisesti nopeampi) vaihtoehto. On myös syytä kiinnittää huomiota valittujen junien tyyppiin ja mukaan otettavan tavaran määrään, sillä paino korreloi suoraan lennon päästöjen kanssa.

(Lento)matkustaminen ja päästöjen pulmat1

Lentämisen huono maine liikkumismuotona syntyy erityisesti lentokoneen mahdollistamista pitkistä matkoista. Kauas matkustaminen tuottaa kuormaa ympäristölle, kulki hitaasti laivalla tai nopeasti lentäen. Sähköjunat ja täyteen lastatut bussit voittavat vertailut päästöissä, mutta häviävät usein hinnassa ja nopeudessa. Lentämisen etuina ovat hinnan ja nopeuden lisäksi sen kätevyys ja suhteellisen pieni määrä pakollista infrastruktuuria (kiitoradat ovat pieniä investointeja verrattuna esim. rautateiden rakennuksen). Lentäminen tekee maailmasta pienemmän ja mahdollistaa ulkomaankaupan, globaalin yhteydenpidon ja on ylipäätään (ainakin melkein) edellytys mm. liiketoiminnalle, urheilu- ja vapaa-ajan toiminnalle ja ihmisten aidolle tarpeelle matkustaa toisille mantereille esimerkiksi läheisten ihmistensä luokse. Lentämisen säilyttäminen liikkumismuotona näyttää hyvin perustellulta.

Toisaalta, hyvin perusteltua on myös elinkelpoisen maapallon säilyttäminen. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna ihmiskunta kärsii enemmän ilmastonmuutoksen etenemisestä johtuvista worst case skenaarioista kuin lentämisen mahdollistamista tällä hetkellä nautittavista eduista. Myös lentotoimialan tulevaisuudessa on nähtävissä suuria kysymysmerkkejä ja jopa uhkia hiilibudjetin täyttymisestä poliittisiin konflikteihin ja tuhkapilviin. Ja vaikka lentämistä saastuttavampiakin liikkumistapoja löytyy, eivät hiilidioksipäästöt itsessään pienene siitä, että isompiakin on olemassa. Mä aion jatkossakin pyrkiä tekemään mahdollisimman monesta elämäni vuodesta lennottoman, mutta kun ohittamaton reissu on tiedossa, on sen kulkuvälineet pohdittava tapauskohtaisesti. Se pitää kyllä sanoa, että kahden ja puolen vuoden lennottoman ajan kokemuksella pintamatkustuksen valinnan ei tarvitse tarkoittaa reissujen loppumista – mun 2,5 vuoteen mahtuu Suomen lisäksi 12 vierailtua maata viiden eri reissun aikana, pisimmällä ollut kohde oli fyysikkojen mekka CERN Genevessä.

Yhä useampi matkustaja tiedostaa ympäristövaikutukset ja yrittää vähentää lentäen tehtyjen matkojen määrää (joka usein tarkoittaa myös matkustuskilometrien vähentämistä kokonaisuutena), sillä mielekästä tekemistä on usein löydettävissä myös läheltä ja liiketoiminnan ja talouden pyöriminen voidaan toteuttaa myös ilman matkustamistarpeen jatkuvaa kasvua. Ylipäätään matkustamiseen ja sen toimialoihin liittyvä keskustelu on mielenkiintoista, ja yhden ihmisen vastuulle jää omien matkustustapojen ja -määrien pohtiminen ja tasapainoilu kivan elämän ja yhteiskunnallisen vastuun välissä.

Follow my blog with Bloglovin

Ei tällä koko maailmaa pelasteta, mutta

Yksi mun tämän syksyn kursseista on projektityökurssi ryhmässä, jossa on myös tikkiläisiä, infolaisia ja tefyläisiä (eli tietotekniikan, informaatioverkostojen ja teknillisen fysiikan tai matematiikan opiskelijoita). Projektin kattoaiheena on ilmastonmuutos, oon innoissani. Tällä viikolla ilmastonmuutospuhetta on kuulunut paljon tavallista viikkoa enemmän ja monen kaverin kanssa, ja tuntuu, että motivaatio keskittyä lempiaiheeseeni maailman pelastamiseen on kivunnut taas kolmesataa askelta ylemmäs.

eitälläkokomaailmaapelastetamutta2

Toistaiseksi tänä syksynä mulla on ollut hommia sen verran kohtuullisesti, että ehdin tehdä kaiken. Jos olisi pakko, saisin varmasti muutaman kurssin lisää mahdutettua kalenteriin, mutta onneksi ei ole. Kun aikataulut eivät ole aivan tapissa, päiviin mahtuu aikaa innostua asioista ja halutessaan käyttää joku tunti johonkin extempore. Elämänlaadulla ja kohtuullisella työmäärällä näyttää olevan huomattava yhteys. Tällä viikolla innostuminen on kohdentunut ammatillisiin tavoitteisiin löytää työ, jossa saisi oikeasti vaikutettua systeemiin niin, että se olisi parempi meille ihmisille ja ympäristölle.   Ollaan puhuttu kulutusyhteiskunnasta, jossa niin monen sinänsä kuluttamisesta irrallisen tarpeen täyttäminen on salakavalasti yhdistetty asioiden ostamiseen, ja siitä, mitkä tahot hyötyvät, kun ilmastonmuutoksen edellyttämiä muutoksia ei uskalleta tehdä eikä totuttuja malleja vaihtaa parempiin.

Otsikon lause iski korvaan Juuso Pekkisen podcastista. Vaikka yksittäisen kuluttajan valinta ei pelasta koko maailmaa, sen jättäminen tekemättä tämän takia olisi huono syy. Toistuvasta hommiinryhtymisinnostuksesta seuraa myös turhautumista siihen, että inspiroituu toimimaan ihan samoista sanoista kuin 10 vuotta sitten, mutta tuntuu ettei vieläkään ole päässyt puusta pitkälle vaikuttamisprojektin kanssa. Hyvänen aika, tässä ollaan 21-vuotiaita ja maailma on edelleen rikki, vaikka aikaa sen muuttamiseen on ollut jo vaikka ja kuinka! Pikkuhiljaa askeleita oikeaan suuntaan kuitenkin.

 

eitälläkokomaailmaapelastetamutta5eitälläkokomaailmaapelastetamutta7

Viikolle 39 on mahtunut paljon muitakin hyviä juttuja. Sekä Image että Kylteri ilmestyivät, suvun uusin serkku sai kasteessa nimen, Rakkautta ja Anarkiaa ei jättänyt kylmäksi, löysin itseni Emilyn kanssa kolmatta lauantaiaamua putkeen agilitykentältä ja kerkesin sekä metsään että hevosen selkäänkin hetkeksi. Lauantaina käytiin pitkästä aikaa tekemässä yhtä all time favourite juttuani eli roadtripillä heitellen risteyksissä kolikkoa, tutustuen Kouvolan lauantai-iltaan ja piipahtaen Lahdessa puhumassa kirjallisuudesta. Syysyöt, autokajarit, kaverit ja vielä vuosia ajokortin saamisesta jatkuva vapauden fiilis on pitkälti parasta, ja taas yksi esimerkki siitä miten ristiriitoja sietävä laji ihminen on. Rakastaa nyt asiaa, johon erottomattomasti kuuluu ylimääräisen hiilidioksidin puhkuminen ilmakehään, auts.

eitälläkokomaailmaapelastetamutta1

Ensi viikon teemaksi kaavailen Peter Pan -filosofiaa, eli lentämistä onnellisten ajatusten voimalla ja kieltäytymistä kasvamasta aikuiseksi.

Yks kaks syntyi suunnitelma

Opiskeluvuosien yksi parhaita ominaisuuksia on mahdollisuus pitää suunnitelmat auki. Ala-asteelta lukion loppuun asti oli melko selvää, mitä minäkin vuonna tapahtuu – variaatiota luotiin kesäsuunnitelmilla, jotka nekin noudattivat usein samaa kaavaa ratsastusleireineen, mökkireissuineen ja erilaisine sovittuine ohjelmineen. Uskon myös, että ennustettavampi arki tehnee comebackin joskus ennen kun täytän 30, ja se sopii. Juuri nyt on kuitenkin ihanaa, että suunnitelmien aikajänteeksi riittää käsite ”ennen joulua/kesää”, sen pidemmälle ei tarvitse tietää mitään. Tietoisuus mahdollisuudesta ottaa vastaan eteen heitettyjä ideoita on itsessään niin huikea,  ettei haittaa vaikka useimmat näistäkin vuosista ovat jokseekin tavanomaisia.

Pitkin arkea päähän eksyy erilaisia ideoita, joita voisi lähteä toteuttamaan. Monet ideoista pysyvät hypoteettisella ajatustasolla kauankin, mutta aina silloin tällöin osa niistä leimataan päätöksiksi ja siirretään otsikon ”ensi kevään/kesän/vuoden suunnitelma” alle odottamaan toteuttamista. Kuluneella viikolla mun pää sai jostain kimmokkeen ryhtyä tähän päätöksentekopuuhaan, ja yks kaks huomaan, että mulla onkin ensi vuodelle looginen kokonaisuus asioita, mitä voisi lähteä tekemään. Monien toteutus on vielä kauan epävarma, ja kerron niistä ajallaan tarkemmin.

Päätetyn sunnitelman erottaa alustavasta idealistasta myös jokaiselle isommalle ajatukselle muotoiltu Plan B, ja erityisesti näitä hyviä kakkosvaihtoehtoja putkahteli viikolla mieleen mukavan monta. Erityisesti epävarmimpien ideoiden kanssa kutkuttavat kakkosvaihtoehdot ovat oleellisessa asemassa.

Toinen oleellinen ero idealistasta valmiiseen suunnitelmaan on karsinta. Maailmassa on rajattomasti tehtävää mutta aikaa rajallisesti. Vaikka miten houkuttaisi valita 15 idean listalta kymmenen toteutettavaksi, uskon että usein fiksuinta on pakottaa itsensä valitsemaan vaikka vain neljä. Elämässä asioiden tekeminen on harvoin aidosti vuoden päälle, ja lyhyempi todo-lista korreloi monesti onnellisuuden kanssa. Lisäksi tiedän, että kiireessä valitan kiireestä, ja valittaminen itse valitusta asianlaidasta on epämielekästä. Siis jos haluan toteuttaa ne kymmenen ideaa vuodessa, haluan olla varma etten valita ajanpuutteesta, ja koska en ole, valitsen mieluummin muutaman idean vähemmän ja toteutan seuraavia vaikka seuraavana vuonna, jos ne vielä houkuttavat. Karsinnan vaikeus toistuu läpi elämän siinä, että mille asioille sanoa kyllä ja mihin vastata että ei tässä kohtaa.

Pienien ja suurien suunnitelmien ohella viikko oli aurinkoinen ja lämmin, Helsinki kaunis ja jokainen kolmesta kurssistani herätti innostuksen tunteita vielä toisellakin kouluviikolla. Vaikka opiskeluvuosiin kuuluva vapaudentunne on parasta, myös suunnitelmat ja listat ovat ihania. Tuntuu hyvältä, että ensi vuoden ideoista syntyi vaivattomasti oikean tuntuisia päätöksiä.

Alkusyksyn päiviä

Tänään on jo syyskuun 18. päivä. Jos elokuussa ihmettelin, että aika tuntuu kuluvan poikkeuksellisen verkkaisesti, tilanne palautui täysin normaaliin kiitämiseen viimeistään kuukauden vaihduttua. Mun kuvitelmat syksystä, ”jolloin ei ole mitään muuta kuin aikaa”, ovat palanneet realismin tykö ja vapaita viikonloppuja haudattu kiitettävää tahtia lyijykynämerkintöjen alle.

Koulu alkoi viime viikolla ja tuntuu kivalta taas viettää päiviä Otaniemessä, nähdä omaa vuosikurssia perjantaiaamun pakollisella luennolla ja painia mielenrauhan kanssa, kun ensi kertaa sitten fuksisyksyn mullakin on kurssi, joka mun silmään vaikuttaa pahasti sisältävän ainakin jonkin verran ohjelmointitehtäviä. Kahdesta edellisestä syksystä poiketen olen ollut melkein päivittäin ainakin hetken innoissani koulujutuista, mikä on edelleen valtavan tervetullut fiilis, sillä joidenkin kurssien aikana yliopistossa intoa on saanut odotella hartaammin.

Kaupunkiarkeen on mahtunut pitkästä aikaa vähän purjehdusta ja myös kotikotoa maalta asvalttielämää viettämään napatut koirat. Joka kerta, kun onnistun priorisoimaan päivärytmini koiranomistajuuden kanssa yhteensopiviksi ja ottamaan koirat kaupunkiin, muistan miten paljon ne parantavat elämänlaatua, eikä viime viikko ollut poikkeus. On ihana tulla kotiin, kun siellä odottaa kaksi eläintä, ja säännöllinen uloslähteminen virkistää poikkeuksetta. Viime viikolla käytiin myös kiltaporukan kanssa sieniretkellä, mikä oli ihan superhyvä idea. Sitsejä ja vuosijuhlia riittää, mutta myös keskellä viikkoa hengähdystauko metsässä ja mustatorvisienistä hullaantuminen sopivat opiskelijaelämään tämän retken perusteella ihan yhtä täydellisesti.

Viimeisimmät viikonloput ovat sisältäneen tutun elementin eli maalle tallille karkaamisen, syksy on niin hyvä vuodenaika puuhailla hevosten kanssa ja laukkailla hiekkateitä. Tallihetkien lisäksi tehtiin toissa sunnuntaina Emilyn (kuvien valkoinen koira) kanssa lyhyt Turun visiitti lukiokavereiden kanssa kyläilemään, nyt lauantaina käytiin kannustamassa tuttuja joukkueita ultimaten ulkokauden finaalitapahtumassa Brahen kentällä ja sen jälkeen kokeilemassa Baanan päässä oleva Cargo Coffee. Nimensä mukaisesti se oli enemmän aamupala- kuin lounaspaikka, mutta ruoka oli hyvää.

syyskuunkuulumiset7

Täksi viikoksi koirat jäivät kotikotiin ja kiltarintamalla on hiljaisempi viikonloppu, ei sitsejä tai muutakaan tapahtumaa. Sen sijaan Rakkautta ja Anarkiaa alkaa perjantaina, ja toivon että ehtisin ainakin johonkin näytökseen fiilistelemään leffafestaria. Mun syksyn to watch -listan leffat eivät ole vielä saaneet ensi-iltojaan, joten R&A tulee hyvään saumaan.

 

Takaisin teekkariunelman luo

Muutama viikko sitten kaivettiin äidin kanssa pitkästä aikaa 90-luvun alun valokuva-albumit esiin. Kuvia oli hiihtoreissuilta, purjehduskesiltä ja välissä paljon teekkarihuumoria. Mulle tuli välittömästi sama fiilis kuin vuosia aiemmin noita muistoja katsellessa: olispa mullakin noin hauskaa, sitten kun mä olen opiskelija. Mutta tällä kertaa tajusin suorana jatkona ajatukselle että hei, mullahan todella on. Mulla on sama koulu, ja ihan samanlaisia Alppi-reissuja, etkoja ja Teekkaripurjehtijoiden reissuja tallentuu mun kovalevyille, jopa muoti ja silmälasityylikin ovat samoja nyt ja silloin. Aika hieno fiilis huomata elävänsä sitä unelmaa, josta lapsuuden vuodet hartaasti vain haaveili. 

teekkarikulttuuria2teekkarikulttuuria3

Kauan odotettu syksy alkoi mun mielessä elokuun viimeisenä, kun perjantaina töiden jälkeen päähän sai heittää tupsulakin ja nähtiin ensimmäistä kertaa killan uudet ihanat fuksit. Uusiin tyyppeihin tutustuminen on yleensä hauskaa, mutta erityisen paljon sitä odottaa näiden ihmisten ollessa luultavasti niitä, joiden kanssa viettää seuraavat vuodet tiiviisti aikaa ja kokee yhdessä opiskeluelämämuistot. Vaikka mulla alkaa jo(!) kolmas vuosi yliopistolla, meidän fukseissa on edelleen paljon samanikäistä porukkaa ja kun akateeminen ikä korreloi vain jatkuvasti kasvavan kiltatoiminnasta innostumisen kanssa, ei kahden vuoden väli vuosikursseissa tunnu vielä yhtään isolta.

teekkarikulttuuria4teekkarikulttuuria5

Tämä viikko oli orientaatioviikko, eli oikea koulu ei vielä alkanut mutta Otaniemi heräsi kesän jäljiltä kertarytinällä eloon. Jokainen kilta (teekkaripiirien termi ainejärjestölle) järjestää fukseilleen ja muille jäsenilleen ohjelmaa koko viikon ajan. Viikon ykköstapahtumat olivat subjektiivisesti arvioituna maanantainen oman killan Prodekon Paikka X ja tämän vuoden spesiaali, Isku Alkoon perjantaina.

Paikka X on tapahtuma, jossa kaikki vuosikurssit lähtevät pk-seudun ulkopuolelle viettämään iltaa, hengaamaan kaverien kanssa kesän jälkeen ja fuksit ryhmäytymään ja oppimaan lisää alkavasta opiskeluelämästä. Alkon isku puolestaan oli Polyteknikkojen raittiusseuran eli tuttavallisemmin PoRan järjestämä tempaus Otaniemen vasta avatun Alkon tervetulleeksi toivottamiseksi. Tapahtuma sai runsaasti myös mediahuomiota, ja aurinkoisen sään ja yhteisöllisen tunnelmansa ansiosta perjantai pääsi kokonaisuutena mun teekkarihetkien top-listalle. Alkoa ei saatu ostettua tyhjäksi, mutta tunnelma uuden Väre-rakennuksen pihalla ja sisällä oli lämmin ja kohottava, myymälään oli kymmenien metrien jono koko kahdeksan tunnin tempauksen ajan ja ilta päättyi Otaniemi-yhteisön yhteiseen Ikuisen teekkarin lauluun.

teekkarikulttuuria1teekkarikulttuuria6

Tällä hetkellä, kun vuosien ylätavoite on ottaa kaikki irti opiskelijaelämästä ja teekkariunelmasta, kesän tuloa enemmän odottaa syksyn alkua. Otaniemen punatiileen yhdistyy mun päässä ihana nuoruus ja vapaus jaettuna yhteisössä, joka on täynnä inspiroivia ihmisiä ja uskomattomia ideoita. Kaikkeen hauskaan sisältyy vielä ajatus kutkuttavasta tulevaisuudesta, joka odottaa sitä hetkeä, kun teekkariunelmasta on saatu kaikki irti ja haluaa joskus siirtyä seuraavien juttujen pariin. Mun Aalto-vuodet ei tosin ole vielä lähelläkään sitä pistettä, ja olen enemmän kuin valmis tähän kolmanteen Otaniemi-syksyyn, jolta odotan valtavasti hyviä juttuja lisää.